Hirveällä kiireellä mennyt aika, tännekään ei ole muka joutanut päivittelemään.
Oma liikkuminen koostunut lähinnä koirien kävelyttämisestä, sekä kerran pari viikkossa omaa kotijumppaa kyykkyjen, vatsojen ja erinäisten käsiliikkeiden merkeissä. Liikuttua on siis tullut säännöllisen epäsäännöllisesti.
Viime viikonloppuna tuli tehtyä debyytti canisrossin sm-kisoissa viestijuoksun muodossa! Canicrossissa siis juostaan koiran kanssa, koiralla on vetovaljaat päällä ja ihmisellä vetovyö ja koiran tulisi vetää ihmistä. Olen tänä kesänä hurahtanut vihdoin juoksemiseen (eipä siihen mennytkään kuin viisi vuotta..). Mikään megajuoksija en ole, kerta pari viikossa hölköttelemässä, matkan pituus vaihdellut kilometristä neljään. Eli varsin lyhyitä matkoja siis olleet.
Pari viikkoa sitten tuli koiraseuran keskuudessa kyselyä, ketkä haluaisivat lähteä edustamaan seuraa viestikisoihin. Joukkueeseen tarvitaan kolme koirakkoa ja yhden viesti osuus olisi 1.5km. Ei siis mahdoton matka. Ilmoitin mahdollisen kiinnostukseni, muitakin kiinnostuneita oli ja vähän toivoin että heistä tulisi joukkue kasaan. Toisin kävi ja lupauduin lähtemään mukaan, jotta seuralta pääsisi edustusjoukkue matkaan. Heti lupautumisen jälkeen iski hirveä paniikki. Miksi lupauduin? Olen vasta juossut niin vähän aikaa, hölköttely vauhdilla ja vielä sm-kisoihin! Tunsin itseni ihan idiootiksi tässä vaiheessa. Olen käynyt vielä juoksemassa koiran kanssa joka ei vedä, koska vetävä koirani saa aina hengityksen pistämään jostain kumman syystä. Ja nyt pitäisi lähteä pinkomaan sen vetävän yksilön kanssa. Hienoa. Ei siinä mitään jos itsensä nolaa sm-kisoissa, mutta kun pitäisi edustaa joukkuetta ja seuraakin :D Mielessäni jo pyörittelin kuvaa, että saan hullun pistokohtauksen ja joudun keskeyttämään.
Päiviä kului ja kävin juoksemassa yksinään lenkkejä, jotka olivat pituudeltaa vajaa 2km. Kaksi kertaa kerkesimme joukkueen kanssa käymään yheistreeneissä ja hienosti ekoissa treeneissä onnistuin rypäsemään ja sitten piti olla monta päivää juoksematta kun oli polvet hienoilla mustelmilla ja kävely sattui. Muutin ajattelun kulkuani ja mietin että kisat menee miten menee, olen voittaja jo sillä että lähden kisaamaan ja päihitän kaikki sohvalla makaavat laiskimukset!
Kisapäivä saapui ja lähdimme kukonlaulun aikaan kohti kisapaikkaa, jonne matkan teko kestäisi kolme tuntia. Kaikkia jännitti, mutta matkanteko sujui leppoisasti ja yhteishenki oli hyvä. Minä siis olin ainut joka ei ollut koskaan juossut missään: toinen joukkuetoveri on käynyt juoksemassa pari canicross kisaa ja toinen oli juossut jotain puolimaratonin tyylisiä. Tunsin että olin lähtenyt väärän porukan kanssa liikenteeseen. Minulla oli vielä ankkurin paikka ja eikös ne ole yleensä niitä nopeimpia...
Kisapaikalla joukkoon kuulumattomuuteni vahvistui, paikalla oli niin sporttisen näköistä porukkaa, jotka sulavasti jo hyppelehtivät alkuverkkojaan ja venyttelivät asentoihin, joihin en ikinä tule yltämään. Minua ei kuitenkaan missään välissä kamalasti jännittänyt, mikä on kummallista. Yleensä olen jännittänyt kaikkea ihan mitätöntäkin valtavasti ja nyt käyskentelin sm-kisapaikalla näin leppoisasti. Mieli oli jopa odottava. Hieman kirpaisi mahan pohjalta kun edellinen luokka ennen viestiä oli saatu päätökseen. Kohta se olisi menoa.
Kisa starttasi ja ensin odotin maalilinjalla joukkuetoveriani, jolta otin koiran vastaan, jotta hän pääsi läpsäisemään seuraavan matkaan. Sitten hain oman koiran ja menin lähtöalueelle odottamaan vaihtoa. Kerkesin siinä laittamaan mittarin taskussa päälle, jotta saisin oman ajan, sillä en ollut varma otettaisiinko kaikilta yksilöajat vai pelkkä yhteistulos. Olin miettinyt etukäteen että jos pääsen 1,5km 8 minuuttiin niin se olisi älyttömän hyvä saavutus mulle. Koirani ei oikein älynnyt vaihtoa ja olisi vaan halunnut jäädä riekkumaan joukkuetoverini luokse. Ensimmäiset puoli kilsaa sitten juoksin ilman vetoapua, kun koira kuikuili vaan taakse jäänneitä joukkuetovereita ja sitä mökää. Maaliin tulijoille saa myös huutaa ja kannustaa, tai lähinnä siellä niitä koiria huudettiin, että saadaan vielä loppurutistus maalisuoralle ja koiralle veto päälle, kun joku vinguttaa lelua edellä. Oli sitten hankala saada koiran fokus edellä vetämiseen kun kaikestä kivasta piti lähteä pinkomaan täysiä pois päin.
Puoli kilsaa siis juoksin ilman vetoa ja koiralle sai antaa vetokäskyjä useampaan kertaan. Hengitys meinasi mennä puhumisesta sekaisin ja tuntui että sydän hakkaa itsensä rinnasta pihalle ihan just ja henkeäkin alkoi ahdistamaan. Tuli kurvi joka kaartoi takaisin päin maalialueelle, jolloin äänet olivat meidän edellä. Itse ajatelin himmata tahtia, etten saa sydäriä, mutta koiralta löytyikin veto, kun oli äänet jota kohti juosta. Ihan yllätyin kuinka hyvin koira lähti vetämään. Hyvä niin, sillä en olisi ikinä selvinnyt maaliin ilman vetoapua. Kyllä mahtui monta mäkeä 1,5km matkalle! Ja kaikki alamäet oli upottavaa turvetta, jotan sai pelätä että rypäsee. Parissa mäessä veto loppui, kun äänet jäivät sivulle ja koiran fokus meni sinne. Alkoi polttelemaan aika kiitettävästi jaloissa. Hieman himmasin tahtia ennen maalisuoralle kääntymistä, jotta selviäisin kunnialla maaliin asti. Joukkuetoverit alkoivat huutamaan koiraa jo todella kaukaa, itse en tätä kuullut, mutta huomasin sen siitä kun vetoa tuli roimasti lisää koiralle. Loppusuora maalille juostiin reippaasti. Maaliin päästyä olo oli yhtä aikaa kamala ja ihana. Jaloissa ei tuntunut niin pahalta kuin odotin, mutta keuhkot tuntuivat olevan räjähtämispisteessä.
Stoppasin mittarin ja se näytti aikaa 7:55!!!! Olin päässyt alle tavoitteeni! Olo oli onnellinen. Kävimme autolla joukkueen kanssa juottamassa koirat ja itsemme, sitten lähdimme palautuslenkille purkamaan fiiliksiä. Takaisin tultuamme kävimme katsomassa sijoitukset ja ajan. Jokaiselta joukkueen jäseneltä oli otettu onneksi yksilöajatkin ja oma tarkka aikani oli 7:29:09. Ei voi olla todellista, aivan supermahtavaa!! Kyllä siitä riemu repesi ja repee edelleen :) Olimme joukkueen kesken myös todella samoissa ajoissa, eli tasaisesti vedettiin. Oma aikani oli paras :D Varmasti jotain aloittelijan tuuria, mutta kyllä mä siitä polleena olen, koska luulin että painin aivan eri sarjassa.
Kisoista jäi mahtava fiilis, vaikka jäimmekin hännille, olen todella tyytyväinen omaan suoritukseeni. Ei olisi paremmin voinut mennä ekoiksi kisoiksi tällä lyhyellä hölkkähistoriikillä. Ja hinku päästä uusiin kisoihin on kova! Mahtava aloitus canicrossin kisauralle ja toivottavasti ei viimeinen. Jos sitä opettelisi juoksemaan myös talviaikaan ja sitten olisi ensi kaudelle paremmassa kunnossa. Ensi toukokuussa olisi tarjolla 14km juoksukisa järven ympäri... ;)
